Naisten Korisliiga: Useiden hallitsijoiden pääsarjahistoria

Viime viikolla käynnistynyt naisten korisliigakausi on pääsarjahistorian 80. kausi. Ensimmäinen koripallon naisten suomenmestaruus ratkaistiin vuonna 1944. Mestariksi itsensä pelasi Helsingin Tarmo. Naisten korisliigakausi 2022–23 päättyi puolestaan kotkalaisen Peli-Karhujen juhliessa seurahistoriansa kahdeksatta Suomen mestaruutta. Tässä kirjoituksessa luodaan katsaus pääsarjan 80-vuotiseen historiaan ja katsotaan mitkä seurat ovat vuosien saatossa kotimaista sarjaamme hallinneet ja mistä päin Suomea pääsarjajoukkueet ovat vuosikymmenien saatossa tulleet.

1940-luku: Pääsarjahistoria käynnistyi helsinkiläisseurojen komennossa

Ensimmäinen pääsarjakausi pelattiin vuonna 1944. Huomionarvoista on ensimmäisen kauden valtakunnallisuus, sillä kuuden joukkueen sarjassa pelasi joukkueita peräti viidestä eri kaupungista: Helsingistä (Helsingin Tarmo, Kiri-Veikot), Turusta (Turun Urheiluliitto), Tampereelta (Valtion lentokonetehdas), Kotkasta (Tiutisen Pyrintö) ja Jyväskylästä (Jyväskylän Kenttäurheilijat). Tampereen ja Jyväskylän osalta pääsarjataival jäi ensivaiheessa kuitenkin kauden ja Kotkan osalta kahden kauden mittaiseksi. Toinen mestaruussarjakausi pelattiinkin neljän helsinkiläisseuran, kolmen turkulaisseuran ja yhden kotkalaisseuran kesken.

Menestyksellisesti ja joukkuemääräisesti pääsarjahistoria käynnistyi helsinkiläisseurojen komennossa. Mestaruus ratkaistiin 1940-luvulla viisi kertaa ja yhtä monta kertaa mestaruus matkasi Helsinkiin. Helsinkiläisseurojen määrä sarjassa vaihteli kahden ja neljän välillä, sarjan joukkuemäärän vaihdellessa neljän ja kahdeksan välillä. Sarjan ensimmäisten vuosien menestysseurat olivat pääsarjahistorian ensimmäisen mestaruuden ja yhteensä kolme mestaruutta ja kaksi SM-hopeaa voittanut Helsingin Tarmo sekä kolmen mestaruuden ja yhden hopean Eiran Kisa-Veikot. Molempien alkuaikojen menestysseurojen pääsarjahistoria jäi kuitenkin verraten lyhyeksi, sillä Eiran Kisa-Veikot pelasi viimeisen pääsarjakautensa jo kaudella 1953 ja Helsingin Tarmo puolestaan viimeisellä mestaruuskaudellaan vuotta myöhemmin. 

Toinen 1940-luvun naiskoripallon vahvoja kaupunkeja oli Turku. Turun Urheiluliitto pelasi sarjassa kaikki viisi kautta, saavuttaen yhden hopean ja kaksi pronssia. Turun Urheiluliitto palasi SM-sarjaan vielä neljäksi kaudeksi 1960-luvulla, mutta ei yltänyt enää alkuvuosiensa menestyksen tasolle. Vuoden 1945 SM-sarjan kolmesta turkulaisjoukkueesta kyseinen kausi jäi lopulta Turun Tovereiden ja Turun Kippareiden ainoaksi pääsarjakaudeksi

1950-luku: Tampere haastaa Helsingin valta-aseman

Vuosina 1950–1952 ei pelattu varsinaista SM-sarjaa, vaan Suomen mestaruus ratkaistiin Suomen Koripalloliiton ja Työväen Urheiluliiton omien sarjojen voittajien kohtaamisessa. Kyseisten kausien osalta SM-sarjan historiaan on kirjattu vain kyseiset finaalikohtaamiset. Kyseiset kaudet ovat samalla ensimmäiset, jolloin suomenmestaruus meni Helsingin ulkopuolelle, sillä helsinkiläisseurat eivät millään kolmesta kaudesta yltäneet finaaliotteluun asti.

Naiskoripallon valtikka siirtyikin 1950-luvulla hetkellisesti Tampereelle. Tampereen Pyrintö voitti ensimmäisenä Helsingin ulkopuolisena seurana Suomen mestaruuden vuonna 1950. Ja kun SM-sarjan osalta palattiin vuonna 1953 jälleen sarjamuotoiseen toimintaan, niin Pyrinnön menestys sai jatkoa mestaruuden muodossa. Kaikkiaan Tampereen Pyrintö voitti ajanjaksolla 1950–1960 peräti viisi SM-kultaa, kaksi SM-hopeaa ja kaksi SM-pronssia. Kyseinen ajanjakso on edelleen perinteikkään yleisseuran menestyksekkäin ajanjakso koripallon naisten pääsarjassa.

1950-luku toi suomalaisen naiskoripallon kartalle vahvasti myös Lahden. Lahden Koripalloilijat saavutti jo avauskaudellaan 1949 SM-pronssia, mutta täydensi menestystään voittamalla Suomen mestaruuden 1952 ja kaksi himmeämpää mitalia vuoteen 1958 asti kestäneellä pääsarjataipalellaan. Kaudesta 1949 alkoikin lahtelaisen naiskoripallon puolivuosisataa kestänyt vahva kausi, sillä lahtelaisjoukkue nähtiin pääsarjassa aina vuosituhannen vaihteeseen asti neljää poikkeuskautta lukuun ottamatta.

1950-luku oli myös porilaisen naiskoripallon kulta-aikaa. Porilaisseura nähtiin SM-sarjassa 11 kautena vuosina 1948–1960. Vuosina 1953 ja 1954 porilaisseuroja oli sarjassa kaksin kappalein. Myös menestystä saavutettiin. Porin Veto pelasi TUL:n mestarina SM-finaaleissa vuosina 1950, 1951 ja 1952, voittaen kertaalleen myös Suomen mestaruuden. Yhteensä Veto saavutti seitsemän pääsarjakauden aikana yhden suomen mestaruuden ja kolme SM-hopeaa. Porilaisten menestystä jatkoi vielä Porin Palloilijat kahdella SM-pronssillaan kausina 1957 ja 1959. Hienoista perinteistä huolimatta naiskoripallon suosio ja menestys ei Porissa kantanut, eikä porilaisseuraa ole nähty pääsarjassa vuoden 1960 jälkeen. 

Helsinkiläisen naiskoripallon mainetta piti 1950-luvulla yllä erityisesti 1955 sarjassa debytoinut Helsingin Visa, joka saavutti vuosikymmenen loppupuolella komeasti kaksi mestaruutta ja kolme himmeämpää mitalia. Helsinkiläiset olivat hyvin edustettuna myös joukkueiden määrässä, sillä sarjamuotoiseen sarjaan palaamisen jälkeen stadilaisseuroja esiintyi sarjassa kausittain 2–4, yhteensä kahdeksan eri seuran voimin. 

1950-luvun alueellinen kuriositeetti nähtiin, kun imatralainen Tainionkosken Tähti teki vuonna 1953 ranskalaisen visiitin pääsarjassa.

1950-luvun loppupuolta leimasi kuitenkin Työväen Urheiluliiton hajoaminen poliittisiin erimielisyyksiin sekä SVUL:n ja TUL:n erimielisyydet ja vuonna 1959 tapahtunut välirikko. TUL:n hajoaminen johti Työväen Urheiluseurojen Keskusjärjestön (TUK) perustamiseen ja monen vahvan koripalloseuran liittymiseen siihen. Samalla kyseiset seurat liittyivät Koripalloliiton jäseneksi ja jatkoivat sen alaisissa sarjoissa pelaamista. TUL sen sijaan sanoi irti yhteistoimintasopimukset SVUL:n erikoisliittojen kanssa ja veti seuransa pois myös Koripalloliiton sarjoista. Tämä tiesi myös vuonna 1959 mestaruuden voittaneen Helsingin Visan jäämistä pois SM-sarjasta. TUL ja SVUL pääsivät sopuun vuonna 1966 ja TUL:n seurat saattoivat palata koripallon mestaruussarjoihin. Myös Helsingin Visa pelasi vuosikymmenen jälkipuoliskolla vielä kaksi kautta naisten mestaruussarjassa.

1960-luku: Hegemonia palaa Helsinkiin – lahtelaiset nousevat ykköshaastajiksi

1950–60-lukujen taite palautti naiskoripallon painopisteen jälleen vahvasti Helsinkiin.

1960–1965 nähtiin myös ensimmäinen todellinen mestaruusputki, kun Suomen ensimmäinen kansainvälisen tason naiskoripallotähden Hilkka Hakolan tähdittämä Helsingin Työväen Uimarit voitti kuusi perättäistä Suomen mestaruutta. Todellisuudessa mestaruusputki oli Hakolalle ja eräille muille pelaajille seitsemän mestaruuden mittainen, sillä Helsingin Visan vuoden 1959 mestaruusjoukkue siirtyi kokonaisuudessaan HTU:n riveihin Visan luovuttua liittoriitojen takia SM-sarjapaikastaan. HTU lopetti kuitenkin koripallotoimintansa osan joukkueen pelaajista lopetettua kauden 1964–65 jälkeen. HTU pelasi naisten SM-sarjassa lopulta vain kuusi kautta, mutta kirjautti historiankirjoihin kuuden mestaruuden lisäksi huikean 92 voittoprosentin.

Toinen 1960-luvun helsinkiläismenestyjä oli Työväen Mailapojat. TMP oli vuosina 1963–1975 mitaleilla peräti 12 kautta perättäin. Huikeasta menestysputkesta huolimatta TMP onnistui voittamaan Suomen mestaruuden vain kerran, kaudella 1967–68.

Helsinkiläisten pääsarjaseurojen määrässä saavutettiin yhden kauden ennätys kaudella 1966–67, kun sarjassa pelasi peräti kuusi stadilaisseuraa. Pääkaupungin voimannäyttö ei rajoittunut tuolla kaudella pelkkään joukkuemäärään, sillä kausi päättyi Helsingin Kisatovereiden seurahistorian ainoaan naisten Suomen mestaruuteen.

Helsinkiläisseurojen menestys oli 1960-luvulla dominoivaa. Seurat voittivat kahdeksan mestaruutta, kuusi SM-hopeaa ja neljä SM-pronssia. Vuosikymmenen helsinkiläisseurojen ainoa todellinen haastaja ja vuosikymmenen loppupuolella myös ajoittainen kaataja tuli Lahdesta. Vuonna 1959 SM-sarjadebyyttinsä tehnyt Lahden Sampo teki nopean nousun suomalaisen naiskoripallon huipulle ja seuran ensimmäinen menestyskausi ajoittui vuosiin 1961-1970. Sampo saavutti tuona aikana kolme Suomen mestaruutta ja viisi himmeämpää SM-mitalia.

SM-sarjan alueellisen kehityksen kannalta 1960-luvun merkittävin muutos oli Porin poistumisen ohella Jyväskylän tulo aiempaa pysyvämmin naisten pääsarjakartalle. Jyväskyläläisseurat olivat jo aiemmin tehneet kolme kauden visiittiä sarjassa: Jyväskylän Kenttäurheilijat (1944), Jyväskylän Palloilijat (1955) ja Jyväskylän Ryhti (1957). Kaudesta 1963–64 käynnistyi kuitenkin jyväskyläläisseurojen 12 kauden yhtäjaksoinen putki SM-sarjassa. Kyseinen ajanjakso on edelleen jyväskyläläisten pitkäjaksoisin ja myös menestyksekkäin naisten pääsarjassa. Jakso käynnistyi HoNsU:n ensimmäisellä pääsarjakaudella, mutta jatkui Jyväskylän Kirin menestysjaksolla. Kiri saavutti avauskaudellaan SM-hopeaa, mutta seuran todellinen menestys ajoittui vuosiin 1969–73, jolloin seura saavutti neljän kauden aikana kaksi Suomen mestaruutta ja yhden SM-pronssin.

Naisten pääsarjahistorian alkua leimasi monet monilajiseurat, joista useat ovat tulleet sittemmin tunnetummiksi muista lajeista. Menestysseuroista tällaisia olivat mm. Helsingin Tarmo, Turun Urheiluliitto, Helsingin Työväen Uimarit ja Jyväskylän Kiri. Yksi tällainen seura on myös vuosina 1962–1975 peräti 13 kautta SM-sarjassa pelannut Tampereen Ilves. Ilveksen parhaaksi sijoitukseksi jäi kaudella 1965–66 saavutettu neljäs sija.      

1970-luku: Nokia tulee ja dominoi

Nokian Urheilijat nosti Nokian kaudella 1969–70 SM-sarjakartalle ja vuotta myöhemmin käynnistyy kahdentoista vuoden ajanjakso, jona aikana se kirjoittaa itsensä lihavoidulla fontilla suomalaiseen koripallohistoriaan. Nokian Urheilijat suorastaan dominoi pääsarjakoripalloa voittaen tänä aikana peräti kahdeksan SM-kultaa, kolme SM-hopeaa ja yhden SM-pronssin. Kaudella 1975–76 seura voittaa mestaruuden nimellä NoU Stars ja seuran kakkosjoukkueen sijoittuessa sarjassa kuudenneksi. Kaudet 1980–83 seura esiintyi pääsarjassa puolestaan sponsorinimellä Nanso. Nokian Urheilijoiden menestyksekäs kuudentoista vuoden pääsarjataival päättyy lopulta kaudella 1984–85 sarjan jumbosijaan. 

Nokian Urheilijoiden lisäksi 1970-luvulla mestariksi itsensä pelaavat, kumpikin kahdesti, Jyväskylän Kiri ja Lahden Sampo.

Helsinkiläiselle koripallolle 1970-luku oli menestysmielessä mollivoittoinen. Vaikka 7–8 joukkueen SM-sarjassa oli koko vuosikymmenen ajan kolme tai neljä helsinkiläisjoukkuetta, niin mestaruuksia ei pääkaupungissa päästy juhlimaan. Työväen Mailapoikien neljä hopeaa ja kaksi pronssia sekä vuosikymmenen loppupuolella Helsingin ykkösseuraksi nousseen Karhun Poikien kolme pronssia oli aiempiin vuosikymmeniin verrattuna vaatimatonta menestystä. Jälkikäteen voidaan historiankirjoista todeta, että käynnissä oli kaudesta 1968–69 käynnistynyt 31 kauden mestaruukseton ajanjakso helsinkiläisessä naiskoripallossa. 

Jos 1970-luku ei ollut helsinkiläisen naiskoripallon voittokulkua, niin sitä se ei ollut myöskään turkulaisille ja tamperelaisille. SM-sarjassa oli 25 ensimmäisen sarjakauden aikana pelannut turkulaisseura peräti 20 kaudella, mutta 1970-luvulla nähtiin yhdeksän peräkkäistä kautta ilman turkulaisjoukkuetta. Putki katkesi vasta kaudella 1978–79, kun 1960-luvun alkupuolella kolme SM-mitalia saavuttanut Turun Riento palasi pääsarjaan. Tampereen Ilves piti tamperelaisen naiskoripallon mainetta yllä 1970-luvun alkupuolella vielä viidellä pääsarjakaudellaan, mutta sitten oli edessä myös tamperelaisen koripallon lyhyt korpivaellus ja viisi kautta ilman pääsarjaseuraa.

Taantuvien koripallopaikkakuntien vastapainoksia 1970-luvulla saatiin kuitenkin Nokian ohella toinen nouseva koripallokaupunki, kun Espoo tuli toden teolla mukaan naisten pääsarjakoripalloon. Leppävaaran Pyrintö oli pelannut SM-sarjassa seurahistoriansa ainoalla pääsarjakaudella jo vuonna 1955, mutta kaudella 1973–74 espoolainen naiskoripallo tuli pääsarjaan lähes jäädäkseen, kun Tapiolan Honka pelasi ensimmäisen pääsarjakautensa. Tuon kauden jälkeen pelatuista 50 pääsarjakaudesta espoolaisseura on esiintynyt sarjassa peräti 46 kaudella. Hongan tulo pääsarjaan oli myös menestyksellisesti hyvä, sillä seura saavutti kymmenen ensimmäisen kautensa aikana kolme SM-hopeaa ja kolme SM-pronssia.

1970-luvulta löytyy myös pääsarjapaikkakunta, joka saattaisi jäädä monelta koripallotietäjältäkin löytämättä, jos pitäisi arvuutella pääsarjassa esiintyneiden seurojen kotikuntia. Virtain Urheilijat teki 1976–77 kauden visiitin pääsarjaan sijoittuen kahdeksan joukkueen sarjassa seitsemänneksi. Virrat oli tässä vaiheessa järjestyksessään vasta 11. kunta, jonka seura oli pelannut koripallon naisten pääsarjassa.

1980-luku: Uusien koripallokaupunkien esiinmarssi

Kaudella 1979–80 SM-sarjan joukkuemäärä nostettiin kymmeneen ja vuosina 1982–85 sarjaa pelattiin kolmen kauden ajan peräti 12 joukkueen sarjoina. Osin joukkuemäärän nousemisen seurauksena naisten pääsarjakoripallo laajenikin vuosikymmenen aikana poikkeuksellisen monelle uudelle paikkakunnalle.

Kaudella 1979–80 mestaruussarjassa pelasi ensimmäistä kertaa joukkueet Hyvinkäältä ja Ilomantsista. Hyvinkääläisen naiskoripallon ensimmäisestä aallosta vastasi Hyvinkään Tahko, joka pelasi 1980-luvulla pääsarjassa kahdessa jaksossa yhteensä viisi kautta. Ilomantsin Urheilijat puolestaan teki pääsarjaan kahden kauden vierailun, sijoittuen ensimmäisellä kaudella viidenneksi, mutta tippuen toisella kaudella sarjasta.

Samalla kaudella nähtiin koripallohistorian näkökulmasta merkittävä paluu, kun Kotka palasi peräti 33 vuoden tauon jälkeen naisten mestaruussarjaan. Kotkan Työväen Palloilijoiden lopulta 13 kauden mittaiseksi jääneen pääsarjataipaleen parhaaksi saavutukseksi jäi kaudella 1988–89 saavutettu SM-hopea, mutta merkittävämmäksi muodostui tuona aikana seurassa esiin nousseet tai kasvaneet pääsarja- ja maajoukkuelegendat Auli Nymanin (os. Grönroos) ja Reetta Piiparin johdolla.

Kaudella 1982–83 naisten pääsarjakoripalloa pelattiin jälleen uudella paikkakunnalla, kun Lappeenrannan NMKY teki debyytin sarjassa. LrNMKY saavutti toisella kaudella SM-hopeaa, mutta lappeenrantalaisten pääsarjajakso jäi tällä kertaa kuitenkin kuuden kauden mittaiseksi. Siemen Lappeenrannan tulevalle menestykselle oli kuitenkin kylvetty.

Seuraava uusi paikkakunta naisten pääsarjakartalle saatiin jo kaudella 1984–85, kun Forssan Alku toi forssalaisen koripallon pääsarjaan. Tästä käynnistyi forssalaisen koripallon edelleen jatkuva yhtäjaksoinen putki naisten pääsarjassa. Käynnistynyt kausi on Forssan Alun 40. peräkkäinen pääsarjassa. Forssan putki onkin pisin käynnissä oleva yhtäjaksoinen pääsarjaputki. Historian saatossa pidempään putkeen on yltänyt ainoastaan Helsinki, jonka seuroja esiintyi pääsarjassa yhtäjaksoisesti 56 kauden ajan vuosina 1953–2008.

Forssalainen koripallon 1990-luvulle ajoittuneen dominoinnin ensimmäiset merkit annettiin jo kaudella 1988–89, kun Forssan Alku voitti seurahistoriansa ensimmäisen Suomen mestaruuden.

1980-luvun viimeinen uusi kaupunki koripallon naisten pääsarjassa oli Vantaa. Kaudella 1986–87 käynnistyi Pussihukkien 22 kauden mittaiseksi toistaiseksi osoittautunut pääsarjataival. Pussihukat saavutti toisella pääsarjakaudellaan myös seurahistorian ensimmäisen SM-mitalin hopeallaan.

1980-luvulla naisten koripallon Suomen mestaruutta juhlittiin Nokialla, Lahdessa, Tampereella ja Forssassa. Nokian Urheilijat saavutti menestysputkensa viimeiset mestaruudet vuosikymmenen alkuun ja sen jälkeen mestaruudet jaettiin seitsemän kauden ajan kaudella 1984–85 nimensä Sampo Basketiksi muuttaneen lahtelaisseuran ja Tampereen Pyrinnön kesken.

Vuosikymmenen menestysseura oli lopulta Sampo Basket, joka saavutti neljä Suomen mestaruutta, yhden SM-hopean ja kaksi SM-pronssia. Lahtelaisten menestyskauden takuunaisena hääri Suomen kaikkien aikojen naiskoripalloilija Lea Hakala, joka saavutti yhteensä 16 Suomen mestaruudestaan viisi ensimmäistä kasvattajaseuransa riveissä. Hakalan tutkaparina Sammon riveissä kunnostautui 1980-luvun suurimpiin koripallotähtiimme lukeutunut Leena Martin (os. Vestala).

Myös tamperelaisen naiskoripallon toinen menestysjakso koettiin 1980-luvulla, kun Tampereen Pyrintö palasi kaudella 1982–83 viidentoista vuoden tauon jälkeen pääsarjaan ja voitti neljän seuraavan kauden aikana kolme Suomen mestaruutta. Pyrinnön menestys rakentui vahvasti Nokian Urheilijoista Tampereelle siirtyneiden valmentaja Rauno Mäkelän sekä tähtipelaajien Reija Vesa ja Satu Saarteinen pohjalle. Viimeisellä mestaruuskaudella Pyrinnön kokoonpanossa pelasi kaikkiaan kuusi Nokian Urheilijoiden kasvattia. 

Pyrinnön toistaiseksi viimeisin mestaruus on jäänyt historiankirjoihin myös siitä, että se on ensimmäinen mestaruus, jossa voittajajoukkueen kokoonpanossa pelasi ulkomaalaisvahvistus. Pyrinnön riveissä mestaruuden voitti yhdysvaltalainen Martha Mogish. Ensimmäisenä ulkomaalaisvahvistuksena naisten SM-sarjan historiatilastoista löytyy Turun Riennossa kausilla 1980–82 esiintynyt Lisa Bolin. Ensimmäisenä SM-mitalistina historiankirjoihin jäi puolestaan Lappeenrannan NMKY:n hopealle kaudella 1983–84, yhdessä pudotuspeleissä joukkueeseen liittyneen Lea Hakalan kanssa, johdattanut Winnia Gazaway.

Ulkomaalaistaustainen debytantti ja mestari naisten SM-sarjan historiasta löytyy tosin jo selvästi aiemminkin.  Virolaislähtöinen ja Tarttossa koripallo-oppinsa saanut suomalaistunut Astrid Määttänen (os. Lindeberg) pelasi sarjassa kolme kautta vuosina 1967–70, johdattaen seuransa Lahden Sammon kahteen suomenmestaruuteen. Määttänen esiintyi vuosina 1961–1969 Viron, Neuvostoliiton ja Suomen maajoukkueissa.

Tampereen Pyrinnön kaudella 1985–86 voittama Suomen mestaruus on toistaiseksi viimeinen Tampereelle matkannut SM-mitali. Tampereen mitaliton jakso on kestänyt tällä hetkellä jo 37 kautta. Tamperelaisen edustuskoripallon jonkinlaisista haasteista kertoo sekin, että pääsarjajoukkue kaupungista on löytynyt tänä aikana vain 18 kauden osalta.

Helsinkiläisjoukkueiden määrä SM-sarjassa oli 1980-luvun alkupuoliskolla parhaimmillaan neljä, mutta kaudesta 1986–87 käynnistyi seitsemän kauden jakso, jolloin Karhun Pojat oli ainoa helsinkiläinen pääsarjajoukkue. KaPo oli 1980-luvulla myös menestyksekkäin helsinkiläisjoukkue saavuttamalla kolme SM-hopeaa ja neljä SM-pronssia. Karhun Poikien menestys jatkui vielä 1990-luvun alkupuolella, mutta mestaruutta tämä peräti 42 pääsarjakauden ja 18 SM-mitalin (6 hopeaa, 12 pronssia) seura ei koskaan saavuttanut. Karhun Poikien mitalimäärä on kuitenkin edelleen sarjahistorian toiseksi suurin Sampo Basketin 19 SM-mitalin jälkeen. Karhun Poikien osalta pääsarjahistoriasta löytyy lisäksi peräti viisi kautta (1981-83 ja 1993-96), jolloin se esiintyi sarjassa kahden joukkueen voimin, kun KaPon lisäksi pääsarjassa pelasi seuran kakkosjoukkue Pandat.

1990-luku: Forssasta naiskoripallon pääkaupunki

Myös 1990-luku oli muutosten ja uusien menestyjien aikakautta. Osaltaan voimasuhteiden muutosta vauhditti selvästi kasvanut ulkomaalaispelaajien määrä sekä jo 1980-luvulla lisääntyneet kotimaisten tähtipelaajien seurasiirrot kaupungista toiseen.

Mestaruussarjan alkuaikoina seurasiirtoja nähtiin lähinnä helsinkiläisseurojen kesken. 1970-luvulla kokoonpanoista alkoi löytyä toisten kaupunkien seurojen kasvatteja, mutta tähtipelaajien seurasiirrot paikkakunnalta toiselle yleistyivät vasta 1980-luvulla. 1980-luvun puolivälistä alkaen mestarijoukkueen riveistä on löytynyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vähintään kolme toisella paikkakunnalla koripallo-oppinsa saanutta suomalaista. Usean menestysjoukkueen riveistä alkoikin löytyä yhä useammin joukkueiden menestykseen merkittävästi vaikuttaneita muista seuroista siirtyneitä maajoukkuepelaajia. Todellinen sateentekijä tällä rintamalla oli luonnollisesti kolmessa seurassa (Sampo Basket (5), Forssan Alku (7), Pantterit (4)) yhteensä kuusitoista suomenmestaruutta voittanut Lea Hakala. Hakala voitti 25 SM-sarjakauden aikana yhteensä 24 SM-mitalia.

1990-luvun alkuun koettiin toistaiseksi viimeisin turkulaisen naiskoripallon menestysjakso. Turun Riento voitti viimeisimmän Suomen mestaruuden kaudella 1989–90 ja viimeisimmän SM-mitalinsa pronssin muodossa kaudella 1992–93. Tämän jälkeen turkulainen koripallo ei ole liiemmin parrasvaloissa paistatellut, sillä viimeisen 29 kauden aikana turkulaisjoukkue on esiintynyt kotoisessa pääsarjassa vain viidellä kaudella. Näistä viimeisin on kolmen kauden jakso Naisten Korisliigaksi nimensä juuri samoihin aikoihin muuttaneessa sarjassa vuosina 2012–2015.   

Turkulaisten viimeistä mestaruutta seurasi vantaalaisten menestysjakso. Pussihukat ylsi vuosina 1989-1995 kuuden kauden mitaliputkeen, jonka kruununa olivat kausina 1990-91 ja 1991-92 voitetut peräkkäiset mestaruudet.

1990-luvun naiskoripallon pääkaupunki oli kuitenkin Forssa. Forssalainen koripallo eli todellista kukoistuskauttansa ja parhaimmillaan sekä naisten että miesten SM-sarjassa pelasi kaksi tyykikylän joukkuetta. Todellisena kruununjalokivenä loisti kahden SM-hopean perään peräti seitsemän perättäistä SM-kultaa voittanut Forssan Alun naisten joukkue. Vorssalaisten menestystä täydensi vuosiin 1990–98 ajoittunut Forssan Koripoikien pääsarjataival ja sen keskivaiheilla voitetut yksi SM-hopea ja kaksi SM-pronssia.

Aiempien menestyspaikkakuntien vaipuessa alhonpohjaan nosti Forssan lisäksi profiiliaan myös espoolainen naiskoripallo. Vielä vuosikymmenen vaihteessa SM-sarjaa pelattiin kolme kautta ilman espoolaisseuraa, mutta Tapiolan Honka palasi sarjaan kaudeksi 1991–92 ja kaudesta 1993–94 asti sarjassa pelasi kaksi espoolaisjoukkuetta, kun myös Espoo Basket Team nousi pääsarjatasolle.

1990-luvulla koettiin myös edellisen vuosikymmenen lopulla suomalaista naiskoripalloa hallinneen lahtelaisen edustuskoripallon hiipuminen. Sampo Basketin menestys heikkeni ja se tippui lopulta kaudella 1994-95 SM-sarjasta. Lahtelaisen nais- ja tyttökoripallon haltuunsa ottanut SB-Girls nousi pääsarjaan vielä vuosiksi 1997–2000, voittaen jopa yhden SM-pronssin. Sen jälkeen pääsarjaa on kuitenkin pelattu jo peräti 23 kautta ilman lahtelaisseuraa.

1990-luvulla saatiin pääsarjahistoriaan myös yksi uusi kaupunki, kun Keski-Suomen herruuden Jyväskylältä ottanut Äänekoski nousi SM-sarjaan kaudeksi 1996–97. Monen muun nousukkaan tavoin myös Äänekosken Huima saavutti nopeasti myös menestystä, voittamalla SM-hopeaa toisella pääsarjakaudellaan. Parempaa oli kuitenkin vielä luvassa.

2000-luku: Valtikka palaa vielä kertaalleen Helsinkiin

Vuosituhannen vaihteessa vaihtui jälleen kerran suomalaisen pääsarjakoripallon hallitsija. Naisten SM-kulta oli kiertänyt helsinkiläisseuroja peräti 31 kauden ajan, mutta vuosituhannen alku käynnistyi Panttereiden (Pandatytöt) menestysjaksolla. Seura voitti seitsemän vuoden aikana viisi SM-kultaa ja kaksi SM-hopeaa. Kaudella 2005–06 voitetun mestaruuden jälkeen seura kuitenkin luopui pääsarjapaikastaan.

Pian Panttereiden menestysjakson jälkeen nähdäänkin helsinkiläisen naiskoripallon aallonpohja. Helsingin NMKY saavutti vielä kaudella 2007–08 SM-pronssia, mutta luopui sen jälkeen Panttereiden tavoin pääsarjapaikasta. Seuraavalla kaudella katkeaakin helsinkiläisseurojen 56 vuotta kestänyt putki naisten mestaruussarjassa.

Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä SM-sarjan voittoa päästiin Helsingin ohella juhlimaan neljällä muulla paikkakunnalla.

Kotkalainen koripallo oli ollut pois pääsarjasta kaksi kautta KTP:n luopuessa naiskoripallosta ja sarjapaikan ottaneen Merikoriksen tarun jäädessä kauden mittaiseksi. Kaupungin naiskoripallon haltuunsa ottanut Peli-Karhut palasi kuitenkin pääsarjaan kaudeksi 1995–96 ja saavutti heti kaksi SM-pronssia. Ensimmäinen todellinen menestysjakso kotkalaisessa naiskoripallossa saatiin kuitenkin kokea 2000-luvulla, kun Peli-Karhut otti haltuunsa Panttereilta vapautuneen valtikan ja voitti kaksi peräkkäistä SM-kultaa kausilla 2006–07 ja 2007–08. Samalla käynnistyi PeKa:n ensimmäinen todellinen menestysputki, kun seura oli SM-mitaleilla kahdeksan kautta peräkkäin (3 kultaa, 3 hopeaa ja 2 pronssia).

Peli-Karhujen menestysjakson alkuun ajoittuu myös ulkomaalaisvahvistusten roolin korostuminen. PeKan mestaruus on ensimmäinen, jolloin mestaruusjoukkueen riveissä pelaa kolme ulkomaalaisvahvistusta. Sen jälkeen mestarin väreissä on paria poikkeusta lukuun ottamatta pelannut aina kolme tai jopa neljä ulkomaalaisvahvistusta.

Vuosikymmen oli myös äänekoskelaisen naiskoripallon menestyksekkäintä aikaa. Huima voitti seurahistorian toistaiseksi ainoan mestaruutensa kaudella 2002–03 ja saavutti lisäksi kolme himmeämpää SM-mitalia. Kaikkiaan Äänekosken Huiman 22 kauden mittaiseksi jäänyt ja kauden 2017–18 jälkeen päättynyt pääsarjajakso toi perinteikkään koripallokaupungin ylpeyden palkintokaappiin kahdeksan SM-mitalia.   

Vuosikymmenen puolivälissä koettiin nokialaisen koripallon hetkellinen paluu menestyksen parrasvaloihin. Nokian Urheilijoiden menestyskauden jälkeen Kankaantaan Kisa ja Korinokia olivat tehneet vuorollaan parin-kolmen kauden visiitit SM-sarjaan. Enemmän jatkuvuutta saatiin kuitenkin vuosituhannen alussa, kun BC Nokia pelasi sarjassa kymmenen kauden yhtämittaisen jakson, jonka kruunuina toimivat kaudella 2004–05 voitettu suomenmestaruus sekä sitä seurannut SM-pronssi. Kausi 2008–09 jäi kuitenkin sillä erää BC Nokian viimeiseksi pääsarjakaudeksi, ja sen jälkeen nokialaiset ovat esiintyneet pääsarjassa vain kaudella 2012–13 tapahtuneen ranskalaisen visiitin muodossa.

Vuosikymmenen viides mestaruuskaupunki oli Espoo. Reilun vuosikymmenen pääsarjassa kahden joukkueen voimin esiintyneet espoolaiset yhdistivät edustajoukkuetasolla voimansa ja kaudesta 2004–2005 lähtien EBT ja Tapiolan Honka pelasivat naisten SM-sarjaa yhteisellä edustusjoukkueella nimellä Espoo Team. Espoo Team voitti kaudella 2008–09 toistaiseksi Espoon ainoan naisten Suomen mestaruuden. Mestaruuden lisäksi Espoo Team saavutti kaksi SM-pronssia.  EBT ja Honka purkivat yhteisjoukkueensa kauden 2011–12 päätteeksi. Seuraavalla kaudella espoolaisten värejä sarjassa edusti Honka ja myös EBT palasi pääsarjaan kaudella 2015–16. Viimeiset kahdeksan kautta Naisten Korisliigassa onkin esiintynyt jälleen kaksi espoolaisseuraa.

Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä päättyi ainakin toistaiseksi myös vantaalaisen koripallon pääsarjataival. Pussihukkien 22 kautta kestänyt ja kaksi mestaruutta ja yhteensä yhdeksän SM-mitalia sisältänyt taival tuli päätökseensä ja viimeiseksi pääsarjakaudeksi jäi kausi 2007–08.

Vuosituhannen alussa saatiin myös kolme uutta kaupunkia naisten koripallon pääsarjakartalle, kun Salo, Karkkila ja Orimattila pelasivat itsensä sarjan historiaan. Valitettavasti kaikkien vierailu pääsarjassa jäi varsin lyhyeksi. Karkkilan Urheilijoita edustanut Componenta Girls pelasi sarjassa kaudella 2001–02. Lähes kokonaan seuran omista kasvateista koostunut joukkue tippui kuitenkin heti seuraavaksi kaudeksi sarjaporrasta alemmas. Seuraavalla kaudella vastaavanlaisen vuoden visiitin sarjassa teki Salon Palloilijat. Orimattilan pääsarjadebyytti ajoittui vuosikymmenen vaihteeseen, kun Team S-Hämeenmaan nimellä esiintynyt Orimattilan Jymyn joukkue pelasi sarjassa kaksi kautta. Ensimmäisellä kaudellaan TSH sijoittui sarjassa neljänneksi, mutta luopui seuraavan kauden jälkeen sarjapaikasta, vaikka seitsemäs sija olisi sarjassa jatkamiseen oikeuttanutkin.

2010-luku: Lappeenrantalaisten vuosikymmen   

Naisten pääsarjakoripallossa on nähty historian saatossa useita eri seurojen vahvoja menestysjaksoja. Sellainen nähtiin myös 2010-luvulla ja jälleen kotimainen pääsarjakoripallo löysi menestysmielessä uuden kodin. Lappeenrantalainen koripallo palasi pääsarjaan jo 2005, kun nais- ja tyttökoripalloon erikoistunut Catz Lappeenranta nousi sarjaan. Yhden kauden totuttelun jälkeen alkoi tulla menestystä kolmen peräkkäisen SM-hopean muodossa. Menestys muuttui kuitenkin dominoinniksi 2010-luvun alkupuolella. Ensimmäisen mestaruuden Catz voitti kaudella 2009–10 ja yhden hopean jälkeen vuorossa oli viisi peräkkäistä mestaruutta. Catzin mitaliputki venyi lopulta 13 kauden mittaiseksi. Lappeenrantalaisseuran 18 kauden putki pääsarjassa katkeaa tällä kaudella, kun seura päätti hakea vauhtia naisten I divisioonasta.

Catzin mestaruusputken katkaisi kaudella 2016–17 Hyvinkään Ponteva. Yhden suomalaisen koripallon kaikkien aikojen komeimman yliopisto- ja ammattilaisuran ulkomailla pelannut Taru Tuukkanen oli palannut kotimaan kentille ja johdatti Pontevan seurahistorian ensimmäiseen ja toistaiseksi ainoaan mestaruuteen. Tuukkanen valittiin kyseisellä kaudella Naisten Korisliigan vuoden pelaajaksi ja SM-finaalien arvokkaimmaksi pelaajaksi.  

Hyvinkäästä tuli samalla järjestyksessään 14. kunta, jossa päästiin juhlimaan naisten koripallon Suomen mestaruutta. Mitalikantaan Hyvinkää oli noussut jo edellisen kauden SM-hopeallaan. Hyvinkään Ponteva kuuluikin 2010-luvun menestysjoukkueisiin mestaruudella, hopealla ja kahdella pronssillaan. Hyvinkääläisen naiskoripallon toinen ajanjakso pääsarjassa päättyi kuitenkin lopulta koronapandemian takia kesken jääneeseen 2019–20 kauteen ja kolme viimeisintä Naisten Korisliigakautta on pelattu jälleen ilman hyvinkääläisseuraa.

Vuosikymmenen loppupuolella nähtiin Naisten Korisliigaksi nimensä kaudella 2013–14 muuttaneessa sarjassa jälleen vallanvaihto. Vuosikymmenen kaksi viimeistä mestaruutta matkasi Kotkaan, kun Peli-Karhut otti naiskoripallon ykkösseuran viitan harteilleen.

2010-luvulla pääsarjakartalle saatiin jälleen kolme uuttaa kaupunkia ja kahden kaupungin osalta matka kirkkaimmilla parketeilla jatkuu edelleen. Ensimmäinen uusi tulokas oli kaudella 2009–10 SM-sarjassa debytoinut Keravan Kori-80 (Keravan Energia Team). Keravan pääsarjataival kesti viisi kautta, mutta päättyi lopulta parhaaseen sijoitukseen (6.) päättyneen kauden jälkeen sarjapaikasta luopumiseen.

Sarjapaikasta luopuminen onkin yksi piirre, joka on leimannut naisten pääsarjaa läpi sen historian. Monen seuran matka pääsarjassa on päättynyt sarjasta tippumisen sijaan sarjapaikasta luopumiseen. Aina ei ole myöskään löytynyt riittävästi edellytyksiä ja/tai haluja täyttäviä nousijaehdokkaita, jotta sarjaa olisi pystytty pelaamaan suunnitellulla joukkuemäärällä. Esimerkiksi vuosina 2011–2015 pääsarjan joukkuemäärä eli kaudesta toiseen olleen peräkkäisinä kausina 8, 11, 9 ja 10.

Keravan lisäksi kauden 2013–14 päätteeksi sarjapaikasta luopui viidenneksi sijoittunut HoNsU. Samalla päättyi jyväskyläläisseuran seitsemän kauden pääsarjakausi. Keski-suomalaisen naiskoripallon alennustilaa syvensi se, että Ääneskosken Huiman 22 kauden pääsarjakausi tuli päätökseensä kauden 2017–18 jälkeen. Tällä hetkellä Naisten Korisliigaa pelataankin ilman vahvoja perinteitä omaava keskisuomalaista koripalloa.

Kaudella 2014–15 koripallon pääsarjakartalle saatiin kuitenkin enemmän pesäpallokuntana tunnettu Vimpeli. Vimpelin Vedon pääsarjataival on kestänyt nyt yhdeksän kautta ja jatkuu edelleen. Viime kaudella Veto voitti myös seura- ja kuntahistorian ensimmäisen SM-mitalin (pronssia) naisten koripallossa.

Keravan ja Vimpelin lisäksi viime vuosikymmenen uusia pääsarjakuntia oli – ehkä yllättäenkin vasta silloin– Kouvola. Kouvottaret on pelannut Naisten Korisliigassa nyt seitsemän kautta ja toissa kaudella seura saavutti hopealla seurahistorian ensimmäisen SM-mitalin.

2020-luku: Kotkalaiskomento jatkuu

Vuosikymmenen vaihteessa koettiin todellinen poikkeuskausi, kun koronapandemia keskeytti maaliskuussa sarjan ja mestaruus jäi ratkaisematta ensimmäisen kerran sitten vuoden 1947.

Kesken jäänyt kausi ei kuitenkaan katkaissut kotkalaisen Peli-Karhujen ennen pandemiakautta alkanutta valtajaksoa. Peli-Karhut voitti käynnissä olevan vuosikymmenen kolme ensimmäistä Suomen mestaruutta ja on voittanut nyt viisi viimeisintä mestaruutta.  

Uusia pääsarjaseuroja saati -kuntia ei ole tällä vuosikymmenellä vielä nähty. Käynnistyvä kausi pelataan seitsemän kymmenen joukkueen voimin pelatun kauden jälkeen vain yhdeksällä joukkueella. Perinteitä ja jatkuvuutta sarjassa edustavat mm. 40. peräkkäisen pääsarjakautensa aloittava ja kahdeksan Suomen mestaruutta voittanut Forssan Alku sekä toinen kahdeksan mestaruuden seura Peli-Karhut, jolle käynnistynyt kausi on 29. peräkkäinen pääsarjassa.

Jatkuvuutta sarjassa edustaa myös espoolainen koripallo. Tuleva kausi on 33. peräkkäinen, jolloin sarjassa pelaa vähintään yksi espoolaisseura ja yhdeksäs peräkkäinen kahden joukkueen kausi, kun sekä EBT että Honka pelaavat sarjassa.

Toinen kahden joukkueen kaupunki sarjassa on Helsinki. Viimeisen kymmenen vuoden aikana helsinkiläisten menestyksestä on vastannut Torpan Pojat, joka on saavuttanut viime kauden SM-hopean lisäksi kolme pronssia viimeisen kymmenen kauden aikana. Toinen helsinkiläisseura Naisten Korisliigassa on Koripalloliiton huippupelaajakehityksen kruununjalokivi Helsinki Basketball Academy. Valtakunnan lupaavimmat lukioikäiset tyttöpelaajat riveihinsä keräämään pyrkivä HBA-Märsky on pelannut Naisten Korisliigassa nyt seitsemän kautta. HBA:n parhaana sijoituksena on toissa kauden neljäs sija. HBA:n kautta Euroopan ja Yhdysvaltain ammattilaiskentille on kasvanut mm. naiskoripallomme tämän hetken kirkkain tähti Peli-Karhujen kasvatti Awak Kuier.

Muut kauden 2023–24 pääsarjakaupungit ovat Kouvola, Tampere ja Vimpeli.

Yhteenveto

Nykyään Naisten Korisliigana tunnetussa naisten pääsarjassa on 79 kauden aikana ratkaistu Suomen mestari 78 kertaa. Sarjassa on tulkinnoista riippuen esiintynyt noin 70 seuraa 23 eri kunnasta. Tarkkaa seuramäärää on hankala laskea, sillä seurafuusiot ja nimenvaihdot muodostavat vaikean vyyhdin, joiden osalta tulkinta siitä mitkä seurat ovat samaa seurahistoriaa on jopa Koripalloliiton historiatilastojen osalta osin ristiriitainen.

Suomen mestaruuden on voittanut 22 seuraa 14 eri kunnasta. SM-mitaleille on yltänyt 36 seuraa 16 eri kunnasta. 

Taulukko 1. Naisten Korisliigan kuntakohtainen mitalitaulukko 1944–2023

Sarjan historiaa kuvaa toisaalta Helsingin vahva asema, mutta toisaalta eri puolilta maata tulleet seurat, jotka ovat omana aikanaan olleet valtakunnan selkeitä ykkösjoukkueita. Helsingin lisäksi naiskoripallon valtakeskittymä on vuorollaan löytynyt Tampereelta, Lahdesta, Nokialta, Forssasta, Lappeenrannasta ja Kotkasta.

Helsingin vahvaa asemaa naiskoripallossa kuvaa hyvin tilastot. Pääsarjassa on esiintynyt 18 helsinkiläisseuraa. Kyseiset seurat ovat pelanneet neljänneksen sarjassa pelatuista kausista. Mestaruutta on Helsingissä juhlittu 21 kertaa ja SM-mitaleita yhteensä 73 kertaa. Helsinkiläisseurat ovatkin voittaneet sarjan mestaruuksista 27 prosenttia ja mitaleista peräti 32 prosenttia. Lisäksi mestaruus on ratkaistu ilman helsinkiläisseuraa vain kuudesti. Näistäkin puolet on kausia, jolloin sarjan historiankirjoihin jäi vain Koripalloliiton ja TUL:n sarjojen mestareiden kohtaaminen. Eli todellisuudessa helsinkiläisseurat ovat puuttuneen kotimaisen naiskoripallon korkeimmalta tasolta vain kolmena kautena 2000-luvulla.  

Pääkaupungin komeaan historiaan ja toisaalta junioripelaajien suureen määrään suhteutettuna helsinkiläisseurojen viimeisen 15 kauden yhteissaldo: 17 pääsarjakautta, 0 mestaruutta, 1 hopea ja 3 pronssia kertoo toisaalta karua tarinaa helsinkiläisen edustusjoukkuekoripallon haasteista ja ongelmista.

Muiden kaupunkien osalta historiaa leimaa paitsi selkeät menestysjaksot myös jatkuvuuden puute. Helsinkiläisseurojen jälkeen useimmalla kaudella pääsarjassa ovat esiintyneet lahtelaisseurat (48 kaudella), jotka ovat kuitenkin puuttuneet sarjasta peräti 30 kaudelta. Yli 50 prosentin kausikohtaiseen osallistumisasteeseen yltävät lisäksi espoolaiset (47 kaudella), tamperelaiset (46), kotkalaiset (44) ja turkulaiset (40). Forssalaiset seurat (39) saavuttavat tuon rajapyykin tällä kaudella.

Taulukko 2. Naisten Korisliigakaudet kunnittain 1944–2023

 

Alueellisesti katsottuna Naisten Korisliiga on historian saatossa ollut leimallisesti eteläisen Suomen sarja. Koripallon pelaajamäärällisesti suurimmat alueet Eteläinen ja Läntinen alue ovat olleet sarjassa vahvasti edustettuna, mutta myös Kaakkoinen ja osin Keskinenkin alue ovat kuuluneet sarjan ydinpiiriin. Itäiseltä alueelta ainoa sarjassa esiintynyt seura on Ilomantsin Urheilijat ja Pohjoisen alueen seuroilta sarjadebyytti on toistaiseksi vielä tekemättä. Tällä hetkellä näkymää ja toivoa pääsarjan laajenemista näille alueille tarjoaa lähinnä vain naisten I-divisioonassa pelaava Kataja Basket Joensuusta.     

Eteläisellä alueella Naisten Korisliiga on keskittynyt Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle, mutta myös Hyvinkää on jättänyt sarjaan vahvan jälkensä. Läntisen alueen vahvoja koripallokaupunkeja ovat olleet Tampere, Forssa, Turku ja Nokia. Sarjan alkuaikana tähän kastiin lukeutui myös Pori.

Kaakkoisella alueella sarjan historiankirjoitusta on tehty erityisesti Lahdessa, Kotkassa ja Lappeenrannassa. Keskisen alueen naiskoripallon voimakeskittymät ovat löytyneet puolestaan Jyväskylästä ja Äänekoskelta ja viime vuosina Vimpelistä.

Naisten Korisliiga on kuitenkin vuosien saatossa alueellisesti laajentunut. Jos sarjan historian ennen viime kautta jakaa kolmeen 26 kauden jaksoon, niin voidaan todeta sarjassa mukana olleiden kuntien lukumäärän kasvaneen vuosien 1944–1970 kymmenestä kunnasta, vuosien 1996–2022 yhdeksääntoista kuntaan.

Tällä hetkellä Naisten Korisliigassa pelaa joukkue seitsemästä eri kunnasta. I-divisioonan ainoat potentiaaliset uudet pääsarjakunnat ovat Joensuu ja Uusikaupunki. Nykyisten pääsarjakuntien lisäksi I-divisioonassa pelaa ja kenties paluusta kirkkaimpiin parrasvaloihin haaveilee kuitenkin useiden perinteisten koripallokuntien ylpeyksiä. Tällä kaudella I-divisioonaa pelataan Helsingin, Espoon, Tampereen, Joensuun ja Uudenkaupungin lisäksi Lahdessa, Turussa, Nokialla, Jyväskylässä, Vantaalla ja Hyvinkäällä.

 

Lähteet:

Koripalloliiton historiatilastot (Basket.fi)

Vasara Erkki: Koritalkoot. Helsinki: Suomen Koripalloliitto, 1990.

Sähköpostikirjeenvaihto Pentti Salmen kanssa, heinä-elokuu 2022

 

Kirjoitus on julkaistu alun perin kirjassa: Kuudes pelaaja kentällä – 70 vuotta suomalaista naiskoripalloa (Suomen koripallomuseoyhdistys ry, 2022). Teksti ja taulukot on päivitetty viime kauden tiedoilla.