Asiantuntijakatsomosta: Dialogia peräänkuuluttamassa

Suomalaisen koripallon yksi ongelmista ja kehityksen jarruista on vaikeneminen. Lajin parissa ei syystä tai toisesta käydä avointa dialogia. Sosiaalisesta mediasta huomaa, että kyse ei kuitenkaan ole siitä, että koripalloyhteisö olisi yhtä iloista ja yhtenäistä perhettä. Kritiikki jää kuitenkin helposti ”puskista huuteluksi”, eikä argumentoitua keskustelua tahdo syntyä.

Tästä syystä ilahduin, kun kotkalainen koripallovalmentaja Harri Mannonen julkaisi viime viikolla blogikirjoituksen ”Miksi pitää lopettaa nykymuotoinen HBA ja uudistaa suomalaisen naiskoripalloilun pelaajakehitys”. Mannosen kirjoitus herätti sosiaalisessa mediassa kommentointia puolesta ja vastaan. Kirjoitus on saanut myös ainakin yhden pidemmän vastineen, kun koripallovalmentaja Mikko Mantere kirjoitti oman bloginsa: ”Harri Mannonen: Elämän tarkastelu vessapaperirullan hylsyn läpi luo rajallisen maailmankuvan”.

Koska suomalainen nais- ja tyttökoripallo on lähellä sydäntäni ja olen vannoutunut dialogin ystävä, niin ajattelin antaa oman vaatimattoman panokseni tähän keskusteluun. Näin siitäkin huolimatta, että tämä nykyisin lähinnä sohvan pohjalta datan ja tilastojen valossa koripallomaailmaa tarkkailevan lajiniilon kommentti käyvät varmaan lähinnä malliesimerkiksi siitä, että ” ymmärtämättömät voivat ottaa osaa keskusteluun”

Hukkuiko lukijoilta pihvi?

Harri Mannosen blogin parasta antia ovat mielestäni kohdat, joissa hän lahjakkuuksien tunnistamiseen ja pelaajakehitysjärjestelmiin liittyviin  kansainvälisiin tutkimustuloksiin viitaten argumentoi Koripalloliiton nykyistä pelaajakehitysjärjestelmää vastaan. Tutkimustuloksia olisi voinut ehkä referoida blogissa vähän enemmän. Nyt näyttää, että ne ovat jääneet monelta kommentoijalta huomaamatta tai ainakaan ne eivät ole herättäneet juurikaan kommentteja. 

Omassa twitter-kuplassani entinen huippukoripalloilija ja nykyinen valmentaja Samuel Haanpää on yksi niistä harvoista, jotka tarttuivat Mannosen blogin kovaan ytimeen kommentoidessaan mm. ”Keskittämisessä ja taso-joukkueissa ei myöskään ymmärretä sitä ongelmaa mikä tulee kun pelaa vain mahdollisimman hyviä vastustajia vastaan. Oman kehityksen katto tulee todella nopeasti vastaan.”

Toivoisinkin, että keskustelussa pohdittaisiin jatkossa entistä enemmän sitä, että ovatko Mannosen esittämät tutkimustulokset ja hänen niistä tekemät johtopäätökset, jotain jota suomalaisen koripalloyhteisön pitäisi oikeasti miettiä. Perustuuko pelaajakehitysjärjestelmämme joltakin osin luuloon, toiveisiin ja/tai vanhentuneisiin näkemyksiin? Vai onko se sittenkin näissä olosuhteissa paras mahdollinen järjestelmä?

Rekrytoinneista

Mannosen blogin heikko kohta on mielestäni monessa kohtaa läpi puskeva kokemus ja katkeruus siitä, että Koripalloliitto ja HBA rekrytoivat seuroista parhaat pelaajat itselleen. Tämä on myös asia, johon moni kommentoija on ymmärrettävästi puuttunut. Mutta valitettavasti samalla hukaten tai tarkoituksenmukaisesti sivuuttaen blogin paremmin argumentoidut asiat.

Kokemus pelaajarekrytoinneista on ollut esillä niin kauan kuin muistan. Ennen rekrytointisyytösten ja katkeruuden kohteena olivat lähinnä isot seurat, joiden koettiin rekrytoivan parhaita pelaajia pienemmistä seuroista. Syyttävän sormensa kritiikistä saivat usein alue- ja maajoukkuevalmentajat, joiden koettiin tekevän tätä rekrytointia Koripalloliiton pelaajakehitystapahtumissa. Nykyisin tämä kritiikki on saanut rinnalleen Mannosen esiin nostaman maajoukkuevalmentajavetoisen HBA-rekrytoinnin.

Mielestäni Mannonen unohtaa blogissa tässä kohtaa pelaajan edun. Tästä aiheesta vähän enemmän myöhemmin.

Lisäksi Mannosen esittämä rekrytointikritiikki istuu huonosti yhteen hänen esittämiinsä ehdotuksiin pelaajakehityksen kehittämiseksi. Mannonen esittää, että Koripalloliiton tulisi panostaa yhden kruununjalokiven sijaan useampaan akatemiaan. Kannatan tämän suuntaista kehitystä. Ymmärtääkseni tämä ei kuitenkaan vähentäisi seurojen kokemaa vääryyttä siitä, että liitto rekrytoi heiltä pelaajia ja täten heikentää seurojen omia toimintaedellytyksiä. Eikö tämä vain lisääntyisi, jos pelaajia jatkossa rekrytoitaisiin useampaan Koripalloliiton statuksen omaavaan akatemiaan?

Mantereen vastineesta

Mikko Mantereen vastine Mannosen blogiin sisältää hyviä huomioita, mutta valitettavasti myös sitä mistä hän itse Mannosta syyttää eli ontuvia faktoja ja argumentaatiota.

Mantereen kirjoituksen parasta antia on mielestäni pelaajan edun korostaminen. Seurojen ja valmentajien tulisi olla ylpeitä, jos oma valmennettava etenee urallaan ja pääsee kehitystään paremmin tukevaan ympäristöön. Ja hyvä huomata sekin, että kun puhumme absoluuttisesta huippukoripallosta, niin jokaisen sille tasolle nousevan naiskoripalloilijan pitää jossain vaihetta uraansa joka tapauksessa jättää Suomen kentät ja oma kasvattajaseuransa/-ympäristönsä taaksensa.

Parempaan ympäristöön siirtymisestä näkisin kuitenkin mielelläni lisää perusteltua keskustelua. Onko absoluuttisesti parempi ympäristö aina ja kaikille parempi ympäristö? Mikä määrittää sen, että ympäristö on pelaajan edun mukainen? Valmennuksen taso, olosuhteet, joukkueen taso, oma rooli joukkueessa, … ? Monia muuttujia ja ehkä myös monia vastauksia.

Keskustelu paremmasta ympäristöstä liittyy mielestäni myös keskusteluun siitä koska junioripelaajan kannattaa siirtyä itseään vanhempien joukkueeseen. Ainakin aikanaan tämä oli asia, joka keskustelutti ja herätti tunteita. Pidin aikanaan hyvänä Karhun Poikien silloisen valmennuspäällikön/toiminnanjohtajan Mikko Mäntylän linjausta, että pelaajan kannattaa siirtyä vanhempien ryhmään, jos hän on siinäkin ryhmässä ns. aloitusviisikon pelaaja. Eli hyvän valmennuksen ja kovemman kilpailun lisäksi pelaajan tuli saada riittävästi vastuuta kehityksensä kannalta ”oikeassa” roolissa.

Tätä soveltaen olen miettinyt, että onko HBA tai joku muu ”eliittiryhmä” pelaajalle parempi ympäristö ja pelaajan edun mukainen ratkaisu, jos hän on tasoltaan esimerkiksi ryhmän 11-16 paras pelaaja. Tästä kuulisin mielelläni itseäni viisaampien ja asioita paremmin tuntevien näkemyksiä.   

Mantereen tavoin kannustan seuroja erittäin vahvasti tähän: ” Kasvattajaseuroilla on sen sijaan mahdollisuus tunnistaa oma vahvuutensa pelaajapolulla ja tehdä siitä vaiheesta urheilijalle paras mahdollinen.”

Sitten muutama poiminta Mantereen ei niin osuneista faktoista tai argumenteista. Suomalaisia naiskoripalloilijoita ei ole tällä hetkellä ulkomailla moninkertaista määrää aikaisempiin vuosiin verrattuna. Koripalloliiton naisten osalta puutteellisten tilastojen takia tarkkoja lukuja on haastava saada, mutta paremmin faktantarkastuksen kestäisi arvio ulkomailla pelaavien määrän tuplaantumisesta verrattuna viime vuosikymmenen alkupuoleen ja puoliväliin. Ja jos unohdetaan Awak Kuier, niin en tiedä kestääkö väitetty sarjojen kovempi tasokaan paikkansa. Pitkälti samoissa Espanjan, Saksan ja Ruotsin sarjoissa pelaajat näyttävät nykyisin pelaavan kuin aiemminkin. Ja kun pöytään pannaan esim. Taru Tuukkasen, Tiina Stenin ja Reetta Piiparin – toki jo vähän aiempaan vaiheeseen ajoittuneet - kansainväliset urat, niin en nyt niitä ainakaan vähättelemään lähtisi.

Lisäksi Mantereen väite, että ” Suomessa on yksi ympäristö, jossa todistettavasti harjoittelun määrä ja laatu, olosuhteet ja urheilijasta huolehtiminen ovat paremmalla tasolla kuin missään muualla Suomessa” on omana korvaani enemmän fanitusta kuin faktaa. Tutustun toki mielelläni ulkopuolisen auditoijan tekemään arvioon, jossa todetaan, että HBA:n harjoittelun laatu ja urheilijasta huolehtinen on parempaa kuin missään muualla Suomessa. Siis jos tällainen olemassa. HBA:n olosuhteiden osalta ilmoittaudun faniosastoon ja hyväksyn väitteen ilman ulkopuolista auditointia 😉.

Ontuvana argumentaationa pidän mm. sitä, että kilpakoripalloilijoiksi kasvavien (aikuis)pelaajien määrän väheneminen väitetään vääräksi sillä perusteella, että U17-U20 tyttöjen lisenssimäärät ovat nousevia. Tämä on erinomainen kehityskulku, joka perustuu pitkälti edeltäjiään isompiin ikäluokkiin.  Kilpapelaajien määrästä se ei kuitenkaan vielä kerro mitään. Siitä, että nämäkin pelaajamäärät ovat vielä täysin riittämättömiä olen Mantereen kanssa ehdottomasti samaa mieltä.

Onko meillä riittävästi naiskoripalloilijoita?

Haluaisin nostaa keskusteluun vielä edellä sivutun asian, jonka koen olevan yksi suomalaisen naiskoripallon keskeisiä haasteita. Meillä on liian vähän huippukoripalloilijoita, jotka jatkavat uraansa pitkälle aikuisikään saakka. Tämä näkyy paitsi kotimaisen pääsarjamme alhaisessa keski-iässä (ja varmaan toivomisen varaa jättävässä tasossa), niin myös maajoukkueemme menestysedellytyksissä.

Mielestäni pelaajakehitysjärjestelmäämme tulisikin arvioida myös sitä vasten, että tuottaako se meille jatkossa riittävästi aikuishuippuja.

Mikäli yli 23-vuotiaiden huippukoripalloilijoiden määrää ei saada nousemaan, niin pelkään, että maajoukkueemme noususta Euroopan pohjalta (ranking 35) jatkuvalle arvokisatasolle (TOP16) on turha haikailla. Yksi este tälle on nähdäkseni se, että tällä hetkellä pelaajakehityspolkumme toinen kulmakivi näyttää olevan parhaiden naiskoripalloilijoiden pelaaminen ikävuodet 20-23 Yhdysvaltojen yliopistokoripallon (NCAA) parissa. Tämä estää kyseisten pelaajien osallistumisen talviaikaan ajoittuviin maajoukkueen arvokisakarsintoihin. Näin ollen maajoukkueen menestyksen tulisi rakentua pitkälti yli 23-vuotiaisiin pelaajiin ja muutamaan poikkeuksellisen lahjakkaaseen tai varhaiskypsään lukiotyttöön.

Onkin mielenkiintoista seurata tuleeko NCAA-koripallo jatkossakin säilyttämään asemansa suomalaisen huippukoripallon luontevana askeleena HBA:n jälkeen. Vai tulemmeko jatkossa näkemään entistä enemmän sitä, että lahjakkuutemme jatkavat uraansa HBA:n jälkeen Euroopan ammattilaiskentillä ja/tai Naisten Korisliigassa.

Haluaisin päättää kirjoitukseni siteeraamalla YMCA Tampereen lajipäällikköä Pena Rantaa: ” Itken sitä, että niin monella on tarve valita mielipide puolesta/vastaan, ja sen jälkeen pakottava tarve tehdä kaikki tulkinnat ja päätelmät tuohon lähtökohtaan nojaten. Olemme sellaisen asian äärellä, jota ei kuulu lähestyä tunnekeskus edellä.”

 

Keskustelu jatkukoon. Toisia ja toisten mielipiteitä kunnioittaen, mutta omia näkemyksiään mahdollisimman avoimesti puolustaen ja perustellen.